Kaupunkilainen metsässä

Menin metsään elokuussa. Sanoivat että vakiopaikkaan ei ole tullut mustikkaa. Kävelin ohi, turha minun olisi sieltä kiertää, muut kyllä tietävät. Tänä vuonna ei muutenkaan marjaa tule. Sanoivat että ovat nuppineulanpään kokoisia Orivedellä.

Saapastelen haipakkaa tien yli kohti naapurin metsää. Ovat kaataneet metsää, tehneet aukon ja varmaan vetäneet vesakkomyrkkyä kesällä, että aukko ei kasva umpeen. Niin tekivät ainakin kun oli pieni. En poimi aukolta, suuntaan metsään ja löydän kuin löydänkin hyvän mustikka-apajan.

Rupean siinä nyhtämään marjoja muutaman litran ämpäriini. Välillä käsin, jotta roskaa ei tulisi ja välillä turhautuneena hitauteeni riivin poimurilla kohdista, missä marjaa on paljon. Parhaimmillaan mättäät on sinisenään. Ja marja on isoa. Vai että ei mustikkaa tulisi tänä vuonna. Paikka vetää vertoja pari vuotta sitten löytämälleni paikalle.

Poimiessa vierähtää tunti, matkustajakone lentää yli, on hiljaista, vierähtää toinen tunti, kone lentää toiseen suuntaan. Sanko alkaa täyttyä ja selkää kivistää. Neljä tuntia ja saan pikkuruisen viiden litransangon täyteen. Siinä on aikaa miettiä asioita. Mitä siinä sitten miettii.

Kaikenlaista. Eniten mietin sitä kuinka mustikat eivät olekaan niin yksinkertainen juttu, että niitä vaan kannetaan kaupan pakastimesta hintaan 2,50 pöytään ja vedetään smoothiessa joka aamu pussillinen. Jos mustikoiden kerääminen on todella näin työlästä, en taida tosiaankaan vetää näitä kurkusta alas ikään kuin jonain arkipäiväisenä tuotteena, jota on saatavilla mielin määrin.

Syntyy aivan uudenlainen näkökulma, se paljastaa minun olevan hyvin eriytynyt luonnosta. Olenko kaupunkilaisenaikään kuin alkanut kuvitella, että mustikat kasvavat pakastealtaassa, liha kasvaa tiskissä ja maito hyllyssä. Olen alkanut ajatella, että niitä voi sitten vetää sieltä mielin määrin. Olen unohtanut mikä työ siihen kaikkeen sisältyy. Olen eriytynyt tuottamisesta. Kun olemme eriytyneet tuottamisesta olemme alkaneet kuluttaa liikaa.

Luontosuhteeni on katkennut. Ja väitän että niin on monen muunkin kaupungissa asuvan kaupunkilaisen laita, vaikka kuinka olisivat juuriltaan maalaisia kuten minä. Olemme kasvaneet kuplaan, missä olemme eriytyneet luonnosta. Alkaneet pitää sitä itsestämme erillisinä kerroksena. Vaikka itse olemme osa luontoa. Mietin siinä mättäällä sitäkin että miten ihmeessä ihmiset ovat aiemmin ehtineet kerätä ruokansa, kun jo pelkkä mustikoiden poiminta vie koko päivän.

Mutta se on totta, että ei tässä maailmaa pelasteta. Tästä on parempi ajatella niin, että hienoa jos saajalle ja antajalle tulee hyvä mieli. Parantaahan se tunnelmaa, jos ei tarvitse roskiin viskata syötäviä hedelmiä.

Meidän pitäisi palauttaa luontosuhteemme. Elämä on ajatuksia ja tekoja. Tänään vähentääkseni ruokahävikkiä keksin lopulta oivan ratkaisun iänikuiseen ongelmaan. Hävikkiruokaan – jääkaappiin aina säännöllisesti jää jotain mitä ei ehdi käyttämään. On syynä sitten vääränlainen ostoslista, joka saa ostamaan liikaa. Tai joskus syynä on se että lähtee reissuun. Löysin Olio-applikaation, jonka asensin puhelimeeni illalla. Sen kautta voin antaa eteenpäin sen mikä on ylimääräistä. Tänään jääkaapista löytyi vain jäävuorisalaattia, ja kaapista vaahtokarkkeja. Niillä on hyvä lähteä kohti muutosta.

Mikä sitten lopulta sai aikaan näkyvää toimintaa? Minun kohdallani siihen tarvittiin yksi syksyinen tiistai-ilta ja muutama reissu roskakatokseen. Rupesin funtsimaan touhun järjettömyyttä. Miksi kannan roskikseen kilokaupalla sekajätettä, biojätettä ja aikakausilehtiä? Lakkasin ymmärtämästä yhtälöä, jossa ostan rahalla jotain mitä sitten kiikutan hetken kuluttua roskalaatikkoon. Seuraavan kerran otan mustikoita vain ruokalusikallisen tai ehkä pari.

(Kuva: Markus Spiske on Unsplash)