On erityisen tärkeää, että on osa suurempaa kokonaisuutta

Alvar Aallon mukaan niinkin triviaalin tuntuista asiaa kuin tuolia suunniteltaessa on otettava huomioon laajempi konteksti mihin tuoli tulee valmiina sijoittumaan. Suunnittelijan tulee tuntea huone, mihin tuoli laitetaan. On tunnettava talo, missä huone sijaitsee. On myös tunnettava kaupunki, missä talo on. Laajemman kulttuurillisen kontekstin hahmottaminen on tärkeää, jotta tuote tai palvelu sopii ympäristöönsä ja vallitsevaan elämäntapaan. Minulla on ollut ilo saada kerta toisensa jälkeen perehtyä laajemmin käyttäjiin ja heidän tarpeisiin luodessani useita ja useita erilaisia tuotteita ja palveluja.

Digitalisaatio luo miljoonille ihmisille työkaluja, joilla heidän arkiset askareet ja työssäkäynti helpottuvat. Digitalisaatio parhaimmillaan vie kohti kestävämpää yhteiskuntaa. Näin todetaan tuoreessa Sitran ja Future Earthin tuottamassa raportissa, joka esittelee keinoja, joilla voimme vähentää hiilidioksidipäästöjä ja pitää ilmaston lämpenemisen alle tavoitellun 1,5 C°. Tänään idässä raivoaa taifuuni Mangkhut ja lännessä Florence-myrsky, takana on Suomen kesän 64 hellepäivää ja samaan aikaan Atlantin merivirtaukset ovat heikoimmillaan 1500 vuoteen, sitä haluaa tehdä osuutensa fossiilisen aikakauden kääntämiseksi kohti lupaavampaa ja ekologisesti kestävämpää neljättä teollista vallankumousta.

Digitalisaatiossa syntyy palveluja, joiden avulla ei tarvitse matkustaa paikasta toiseen vaikkapa hoitaakseen vakuutusasioita tai uusiakseen reseptin aamulla kello 03 vast’ikään julkaistulla 24/7 avoinna olevalla Digiklinikka-palvelulla. Edellä mainitun raportin mukaan merkittävä määrä aloja voi hyötyä digitalisaatiosta mm. metsätaloudessa yksi mies voi istuttaa 100 000 puunsiementä päivässä dronella. On ilo huomata, että humanistinen näkökulma on erityisen tärkeä teknologian alalla, sillä olennaista ei ole teknologia sinänsä, vaan taitoa esittää oikeita ja olennaisia kysymyksiä.

Ajat muuttuvat nopeasti, enää emme voi tuudittautua siihen, että kerran koulutettu on aina koulutettu. Osaamisen uudistaminen on toinen luonto modernille ihmiselle. Uusia teknologioita syntyy jatkuvasti, ja esimerkiksi lohkoketjuteknologia osoittautunee erittäin olennaiseksi pohjaksi rakentaa palveluja tulevaisuudessa. Uusille ilmiöille on tyypillistä, että niistä höpötetään hetkellisesti kaikissa kanavissa. Olennaista on kumminkin se, mitä jää jälkeen suurimman haloon kaikottua. Lohkoketjun potentiaali on toimia varmistuskeinona esimerkiksi vakuutusalan tai terveysalan dokumenttien hallinnassa.

Meidän on tehtävä osamme kaikilla tasoilla. Niin yksilöinä, perheinä, yhteisöinä, kaupunkeina, maina, maanosina ja globaalilla tasolla. Joskus yksilötasolla tapahtuva liike, vaikkapa roskien lajittelu voi tuntua turhalle varsinkin Tampereen kaltaisessa kaupungissa, missä Tammervoima voi muuntaa muovipussin kaukolämmöksi, niin silläkin on kuitenkin väliä ja tarkoituksensa. Ennen kaikkea yksilön valinnat osoittavat arvoja ja asennetta.

Kuva: Pixabay by geralt

Ulkona IT-loppuotteluista?

Tivian mukaan tarvittaisiin heti 7000 uutta IT-osaajaa työmarkkinoille https://bit.ly/2x4Hlue. Parin vuoden kuluttua osaajapulaa olisi jo 15000. Kansantaloutemme kärsii 3-4 miljardia euroa vajeen takia. Mitä sitten pitäisi tehdä maamme teknologiateollisuutta haittaavalle ICT-osaajavajeelle? Uudelleenkouluttaminen on yksi erittäin hyvä, ja monet tahot yliopistoja myöten ovatkin tarttuneet siihen. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sisäänottomäärien nostaminen on toinen esitetty keino. Kolmas ehdotettu keino on vähentää korkeakoulutettujen maastapakoa https://yle.fi/uutiset/3-10123508ja lisätä korkeakoulutettujen maahanmuuttoa. Tai ehkäpä tehtävät pitäisi siirtää ulkomaille, vaikkapa Intiaan?  Mitä muita keinoja voisi olla osaajapulan hallintaan? Entäpä mitkä keinot ovat realistisia lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä?

Siis me saadaan miljardeja lisää kansantalouteen, jos me korjataan tämä

Työvoiman uudelleenkoulutus on tehokas ja joustava tapa muokata olemassa olevaa osaamista vastaamaan nykypäivän tarpeita. Tuttavapiirissäni useampi henkilö on löytänyt uuden mielenkiintoisen tehtävän nimenomaan IT-alalta uudelleenkouluttautumisen kautta. Uudelleenkouluttautumisessa käytetään intensiivisiä kursseja, jotka kestävät muutamista viikoista muutamiin kuukausiin, ja niiden avulla voidaan tehokkaasti muuntaa osaamista lyhyessä ajassa kysyntää vastaavaksi.

Korkeakoulujen sisäänottomäärät voivat tuoda pitkällä tähtäimellä helpotusta tilanteeseen. Paras tulos syntyy, kun tutkinnoissa keskitytään lyhyihin tutkintoihin, kuten kandidaatin tutkintoon, ja jatkotutkinnot varataan tutkimusorientoituneille opiskelijoille. Kun perustutkinnon sisältyy riittävästi käytännön harjoittelua yrityksien kanssa, niin valmistuvilla on näytöt ja osaamispohja siirtyä työelämään. Tutkinnoissa on opiskelijoita jo ohjattukin kandidaatin tutkinnon suuntaan maisterin sijasta, ja muutos on mielestäni hyvä. Pitkä opiskelu julkisesti rahoitetuissa yliopistoissa tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Näen tärkeäksi etenkin tekniikan aloilla mahdollisuuden siirtyä aikaisessa vaiheessa työelämään. Aikainen siirtyminen antaa mahdollisuuden käytännön työn tekemiseen, minkä jälkeen teoriapainoisempi jatko-opiskelu on aivan erilailla hedelmällistä.

Osaakko nää lohkoketjua? Ny ois tarvetta laittaa uusiksi koko tapa toimia.

Onko yliopistomaailma kykenevä adaptoitumaan muuttaviin teollisuuden valmiuksiin riittävän nopeasti? Yliopiston tehtävä on opettaa perusteet opiskelijoille eri teknologioista ja harjoittaa mielellään mahdollisimman laadukasta tutkimusta. Työelämään siirtyvän yksilön syvällisempi perehtyminen uusiin teknologioihin vaatii omatoimista opiskelua. On tapahtunut muutos, emme voi olettaa saavamme koulutustakaan valmiiksi paketoituna. Muutos koskee ihan kaikkia, ei vain kandeja tai maistereita. Uudet teknologiat syntyvät ja muuntautuvat jälleen uusiksi nopeasti, eikä niitä siten ole mahdollista huomioida tutkintouudistuksissa, joiden aikajänne on vuosia. Otetaan vaikkapa esimerkiksi lohkoketjuteknologia – kuinka moni yliopisto Suomessa opettaa sitä?

(Kuva: Photo by Sara Kurfeß on Unsplash)

Our Culture Is Now And Only Now

In this blog text I will share my thoughts about our lives and our culture. There are multiple perspectives one can take. Today I choose to ponder the fragility of our lives and culture. My point of view is that technology feeds the fragility.

I was walking in the city of Tampere. They are building tram lines. The tram will be running in 2021. It shall pass by just next to my home. I am pretty happy about that. Back to this moment – excavators are digging soil, gasoline and electric powered cars are passing by. The sight in front of my eyes barely delights me. I see it every day. Excavators mean traffic jams. I dropped for a coffee in the market hall on the main street, Hämeenkatu. On the cafe’s walls there are photos representing Hämeenkatu in 40s and 50s. Hameenkatu had pretty few cars, people were mostly cycling or walking. Watching the images feels nostalgic. It feels kind a cool and nice. If I take a photo, would some one be watching it on 2068?

Looking back on Hämeenkatu street – it all looks so normal for me. It is a view I see daily. I am almost bored to see it. I am so used to it. Lets imagine what happens in the future. People living 50 years after me might think that a photo taken 2018 is nice and nostalgic. It is for them something what the Western movies are for me.  But this can happen in the future only if they get to see the photo. If they shall not see the photo they do not get to experience Tampere main street on 2018. If I shoot a photo – how should I store it? How should I preserve my dear moments with my friends or family? How could I make sure I could have something to show in year 2070 for my grandchild?

Each generation has used the most advanced technologies of their times to conserve their previous moments. People before us used photos, people before them paintings, people far earlier cave paintings. If I would like to talk about this moment in 2018 to my grandchild what should I do? There is no reason to do cave paintings, that is for sure. But on the other hand if we all collectively choose digital formats and store our moments on gadgets which are probably not available on 2070 our memories will vanish. When memories vanish part of our culture vanish. What you can pass to next generations would be only what you remember at that moment. Just like hundred years ago, when photographing was not accessible for all people. My statement is – we should be more advanced, we should have more advanced ways to store our memories. It should be possible because we have all this technology present that can help us to remember. It is like double edged sword – same time the technology makes our society more fragile. Technology makes our lives and memories more easily vanquishable. Isn’t it ridiculous? We are maybe so busy living our every day moments that we do not have time to see it.

It seems that technology makes our society fragile and there fore our culture is present only now and here. This makes our lives very superficial. What permanent is left behind? Who prints photos anymore? Even buildings are meant to last only 15 years. Even construction companies do not like building monuments which would last for centuries. People do not like even building houses that last 100 years. Even buildings seem to be approaching one time use paradigm. Just like our memories. Shoot the photo once, never watch it. Throw-away society. Our whole lives are documented in the memories of the gadgets. Lot of content that no one never watches for the second time.

Maybe some multinational and longlasting company saves our memories on their hard drives. In case we lose our memories they have stored them.  What if we lose our gadgets and the companies go bankrupt? Then our memories can be shared only verbally. Verbal information transmission is only able to give partial glances to our vivid memories. The generations before us printed their photos, and that is their strength. I am able to take my uncle in law’s photo in my hands even after he has lost his phone and passed away. His photos resume year 1982, when I was four. In contrast, now all is digital, content is stored on devices, and sometimes backuped in cloud services. Our lives are in digital formats that might not be readable in 2100. What does this mean for us? What does this mean for our society and our culture?

In 2200 what shall a data archeologists find out when he is willing to understand the lives of people living 2018? Maybe something like Google or Supercell will still exists. Maybe on their servers you have millions and millions of photos that can be studied. Or maybe when everything is in digital format, the memories have all vanished just like Mayan culture. What sort of image they get on year 2200 about us if they only see all mass products lying on a landfill? Back to Hameenkatu view with excavators – should I paint the view, or maybe I should at least print my photos and store them? On an individual level – should one invest some time on making memories available later?

A long time ago I met a guy who said that photos are his precious content. He would save them if his house would in the flames. Do we have so many photos that we do not even know what is important and worth of keeping?