Luovan työn tuskaa – Tabula rasa

Edessäni on tyhjä paperi ja takaraivossa kiertävät markkinointimiehen sanomat impulsiivisuutta osoittavat sanat “sinulla on tyhjän paperin kammo, se on kuule niin että alat vaan laittamaan ranskalaisin viivoin siihen mitä mieleen tulee”. Suunnittelutyötä tehneenä ja opiskelleena kumminkin on oltava sen verran kunnioitusta omaa työtään ja ammattiaan kohtaan, että selvittää käyttäjätarpeet. Laventaen vielä, että mikäli projekti on aivan hirveän tiukalla aikataululla varustettu, niin olisi hyvä ymmärtää edes asiakastarpeet hyvin perusteellisesti.

Pitäisikö pakkomielteisestä tarpeesta saada kontakti käyttäjiin luopua ja edetä ilman minkäänlaista käyttäjätutkimusta? Jokainen suunnittelija joka on koulunsa käynyt esimerkiksi Kaisa Väänäsen opissa Tampereen teknillisellä yliopistolla ymmärtää, että on asioita joista ei luovuta. Hyvän suunnittelijan olennaisin anti on taito löytää asiakastarpeet – ja tarkkaan ottaen loppukäyttäjien tarpeet. Toisin sanoen ammattitaito jää hyödyntämättä, jos työ tehdään insinööritoimistossa kliinisen puhtaissa olosuhteissa cocis-pullojen lomassa.

On jalkauduttava käyttäjien pariin – kun haluat hyvän tuotteen. No ecxeptions!

Käyttäjäkeskeinen suunnittelu ja palvelumuotoilu tarjoavat erinomaiset työkalut asiakasrajapinnan ja käyttäjien ymmärtämiseen. Kun kyseisiä työkaluja käyttää, niin projektia ei tarvitse aloittaa tyhjin käsin tyhjältä taululta. Käyttäjäinformaatio, joka voidaan kerätä vaikkapa tuotteen jälleen kehityksessä A/B-testauksella tai tuotekehityksen alkuvaiheessa jalkautumalla kentälle, luo pohjan tulevalle suunnittelulla. Edellisen lisäksi sen avulla voidaan rakentaa myös asiakassuhdetta paremmaksi.

Entäpä tilanteet joissa käyttäjiä ei ole, onko niitä? Tunnistan kahta lajia: a) projekteja joissa luodaan jotain radikaalia uutta, ja b) projektit joissa ei ole esimerkiksi aikataulu- tai sopimussyistä mahdollista tavata käyttäjiä. Lähestymiskulmat ovat erilaiset näissä kahdessa tapauksessa. Luova työ kaipaa aina jonkinlaisia herätteitä ja havaintoja todellisesta maailmasta. Luovan työn tulos, ohjelmisto tai palvelu, joka tapauksessa tulee käytetyksi tietyssä kontekstissa. Ja se miten suunnittelutyö on tehty joko vapauttaa positiivisessa mielessä tai rajoittaa negatiivisesti loppukäyttäjää. Tyhjän paperin kammo on siis aivan relevantti kammo suunnittelijalla.

Kerätty käyttäjäinformaatio auttaa suunnistamaan aina jonkin matkaa. Mutta tiedolle ominaista, että dataa käyttäjiltä ja heidän tavoistaan käyttää on aina haettava uudelleen säännöllisin väliajoin. Ja toisaalta myös oman työn tulokset, palvelu tai ohjelmisto, on altistettava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa käyttäjäpalautteelle.

Timanttiset ratkaisut kollegalta

Suunnittelutyö on siitä ihmeellistä, että siihen uppoutuu helposti. Suunnittelijalle annetaan tehtäväksi tuotteen jonkin osa-alueen suunnittelu, siihen liittyvät vaatimukset ja tukeva tiimi. Jotenkin siitä asetelmasta kerta toisensa jälkeen kuoriutuu ulos personoitunut lopputulos, joka tuntuu ehkä hiukan kärjistettynä usein personoituvan suunnittelijaan (ei välttämättä koko tiimiin, joka tuki työtä). Tavallaan tämä on hyvä, mutta taas toisaalta usein suunnittelija on liian omistautunut työlleen eikä näe tekemäänsä työtä objektiivisesti. Ehkä syynä ovat osittain aikataulut ja muut suunnittelun rajoitteet, joiden ehdoilla työ tulee saattaa valmiiksi. Objektiiviselle ajattelulle ja kyseenalaistamiselle ei anneta tilaa kiireisissä ketterissä projekteissa, joissa eletään suunnittelun kanssa kädestä suuhun -mentaliteetilla.

Kun joku tuo tehtäväänsä syvästi omistautuneelle suunnittelijalle toisen ratkaisun, niin kuinka hän voisi sen hyväksyä? Kuinka siinä objektiivisesti voi arvioida ratkaisuiden paremmuutta? Eipä kovin helposti – nimittäin usein suunnittelija luottaa vilpittömästi löytäneensä parhaan ratkaisun. Jos ei luottaisi, niin jotain olisi asiassa oikeastaan vialla. Voisiko muka toisen ehdottama, joskus takavasemmalta tullut, ratkaisu olla todella parempi? Sitä taipuu ajattelemaan helpommin, että ei se toinen suunnitelma ainakaan istu isompaan kuvaan. Mutta pysähtyminen ja miettiminen kannattaa. Pieni tuumaustuokio, eri lähestymiskulmien arviointi ja kriittinen arviointi toisen ratkaisun vahvoista ja heikoista puolista sekä oman työn täydellinen kyseenalaistaminen. Jos tuota ei pysty tekemään, suunnittelijan ego on liian iso ja ainakaan minä en enää tänä päivänä luota sen sorttiseen toimintaan. Toisen pöydälle tuoma ratkaisu on usein myös mahdollisuus oppia. Lähtökohtani on, että ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu – muita pitää kuunnella.

Toki omasta suunnitelmasta luopuminen voi harmittaa. Mutta omien keskinkertaisten ratkaisujen hylkääminen auttaa löytämään todella timanttiset ratkaisut.

Kuva: www.pexels.com

Ajatuksia urasta coachin seurassa

Noin vuosi sitten osallistuin coachaukseen. Hanni Pasanen ArvoHR:stä coachasi minua viisi kertaa ja me keskustelimme uraan liittyvistä tavoittesta.

Kokemukseeni perustuen suosittelen coachia tai mentorointia kelle tahansa. Jos tilaisuus siihen tulee, niin tartu ihmeessä. Ensinnäkin on superinspiroivaa ajatella yhdessä asioita. Toisekseen ulkopuolinen henkilö osaa ottaa riittävää etäisyyttä, mitä itse ei voi ottaa omaan elämäänsä.

Coachauksen parhaita puoli mielestäni olivat erilaiset työkalut, joita sessioiden aikana käytimme. Niiden avulla oli helpompi tunnistaa piileviä asioita päivänselvien ja arkisten asioiden ympäriltä. Usein arki on se, mikä on ihmisille alati näkyvillä ja ne hiukan enemmän pimennossa olevat asiat unohtuvat arjen taakse. Eräs työkalu, jota käytimme oli nimeltään Elämän pyörä.

Elämän pyörässä arvioidaan elämän eri osa-alueet asteikolla 1-10. Ohjattavan tehtyö arviosta keskustellaan yhdessä coachin kanssa. Meidän elämän pyörässä arvioitiin seuraavat osa-alueet: työn roolit ja tehtävät, työssä avautuvat kehitymismahdollisuudet, yhteistyö esimiehen kanssa, yhteistyö tiimin kanssa, työn tarkoitus, suorituksen ja aikaansaamisen tunne, työn ja vapaa-ajan tasapaino sekä oma ajankäyttö.

Elokuisen töihinpaluun kunniaksi on hedelmällistä tutkailla edellä mainittua elämän pyörää ja kerrata muistiinpanoja senhetkisistä pohdinnoista. Me jokainen olemme vastuussa itse siitä mitä töissä ja vapaa-ajalla tavoittelemme. Minulle on täysin ok, jos työn ja asuntolainan takaisin maksunvälillä on yhtälö, mutta pelkästään se ei riitä. Minulle on täysin ok, jos kahdeksasta neljään protestanttinen suorittaminen on mitä haetaan työltä. Minun mielestä töistä pitää innostua joka päivä, sen pitää voimaannuttaa ja työn pitää sisältää oppimis- sekä kehittymismahdollisuuksia. Se ei voi olla pelkästään lainanmaksun väline. Töissä ihminen viettää kumminkin niin monta tuntia päivästä, että sen on oltava jotain muutakin. Ehkä eräs tärkeimmistä seikoista on myös aikaansaaminen – mikä onkaan palkitsevampaa kuin tuote valmiina kaupanhyllyllä.